Suomen kielen taivutusmuotojen omaksumisesta
Moni on törmännyt vaikkapa Instagramissa humoristisiin videoihin, joissa hämmästellään suomen kielen runsasta taivutusmuotojen käyttöä ja pitkiä sanoja. On totta, että esimerkiksi otsikon sana taloissamekinko on melkoisen pitkä ja voi tuottaa päänvaivaa suomen kieltä omaksuvalle henkilölle. Tarkemmin palastellen tästä sanasta löytyy kuusi niin sanottua morfeemia: talo + i + ssa +mme +kin + ko, jotka kaikki kantavat jotain merkitystä; esimerkiksi monikon tunnusta (-i-), paikallissijan (inessiivi) tunnusta (-ssa-) sekä kysymykseen viittaavaa liitepartikkelin tunnusta (-ko). Englannin kielessä sama taloissammekinko sanottaisiin käyttämällä useampaa sanaa; vapaa käännös voisi olla esimerkiksi Even in our houses kysyvällä äänenpainolla esitettynä. Suomen kieli ja englannin kieli ovatkin rakenteeltaan varsin erilaisia. Suomen kieli on taivutuspäätteiltään rikas ja sanan vartaloon lisätään muita päätteitä. Nominit (substantiivit, adjektiivit, pronominit ja numeraalit) taipuvat 15 eri sijassa yksikkö- ja monikkomuodossa ja verbit taipuvat persoonapronominien mukaan. (VISK). Mutta miten ihmeessä suomea omaksuva lapsi oppii hallitsemaan kaiken tämän? Entäpä jos kielioppirakenteiden hallinta tuottaakin vaikeuksia?
Edellisessä Tiedonkiteitä-blogikirjoituksessa kuvattiin lapsen sanaston kehitystä. Lapsen ensimmäiset sanat ovat useimmiten substantiiveja, eikä niissä ole vielä taivutusmuotoja (äiti, pappa) tai sanat ovat opittuja kokonaisuuksia, joita lapsi kuulee usein puheessa (vettä). Klaus Laalo (2020) kuvaa tätä esikieliopilliseksi vaiheeksi. Tässä vaiheessa lapsi käyttää paljon sanan perusmuotoa eli nominatiivia (kukka), mutta puheessa saattaa ilmetä partitiivimuotoja (leipää) tai illatiivimuotoja (syliin). Verbitaivutuksesta käytetään eniten yksikön 3. persoonaa (istuu) tai käskymuotoa (anna). Kun lapsen taidot karttuvat, hän alkaa taivuttaa sanoja ja siirtyy varhaiskieliopin vaiheeseen. Tällöin lapsi oivaltaa, että kielen aineksilla voi prosessoida ja lapsi tuottaa erilaisia muotoja samasta sanasta, jotka voivat vielä aikuiskieleen verrattuna olla virheellisiä (kiipee, kiipi = kiipesi). Lapsi kuitenkin yrittää jo itse tuottaa taivutusmuotoja, joita hän ei ole oppinut kokonaisuuksina. Lapsi ei siis jäljittele kuulemiaan muotoja, vaan yleistää oppimaansa virheellisesti (Lyytinen, 2003). Varhaiskieliopin vaiheeseen kuuluu ns. analogisten muotojen käyttäminen sanataivutuksessa. Esimerkiksi partitiivimuoto vettä on sellainen, jonka lapsi on oppinut kokonaisuutena. On tavallista, että lapsi taivuttaakin tätä muotoa, jolloin lopputulema on vettää. Suomen kielen haasteena on myös se, että sanoissa tapahtuu monenlaista ns. morfofonologista vaihtelua. Esimerkiksi lehti-sana taipuu yksikössä lehteä mutta monikossa lehtiä. Lapsenkielessä voidaankin kuulla muoto lehtejä, joissa yksikkömuodon sananloppuinen /e/ ei ole kadonnut, niin kuin se aikuiskielessä tekee. (ks. tarkemmin Laalo, 2020).
Lapsen kieleen ilmaantuu siis ensimmäisenä nominatiivi- (talo) ja partitiivimuotoja (taloa). Lapsen oppiessa kielen rakenteita, alkaa hänen puheessaan esiintyä illatiivi- (taloon) ja genetiivimuotoja (talon). Tämä tapahtuu tyypillisesti ennen kahta ikävuotta. Samaan aikaan lapsen sanasto laajenee ja hän alkaa käyttää myös lausepuhetta. Kielellinen kehitys onkin kokonaisuus, jossa kielen eri osa-alueet tukevat toistensa kehitystä (ks. Stolt, 2009). Toivaisen (1980, ks. Saikkonen, 2018) tutkimuksen mukaan muut paikallissijat (mm. inessiivi talossa) ilmaantuvat lapsen kieleen kaksi vuotta täytettäessä. Monikon tunnuksen (-t) lapsi oppii ilmaisemaan noin 2;4 vuoden iässä. Verbitaivutuksessa lapsi käyttää 1.persoonan taivutusmuotoja (minä istun), kieltomuotoja ja ilmaisee mennyttä aikamuotoa hieman alle kaksivuotiaana. Kolmevuotiaana hallitaan jo monipuolisesti eri aikamuotoja, persoonia, sekä ehto- ja kysymyslauseet.
Kielellisestä erityisvaikeudesta (DLD, developmental language delay) puhutaan silloin, jos lapsen kielelliset taidot eivät kehity ikäodotusten mukaan ja lapsella on laaja-alaisia kielen ymmärtämisen,
tuoton tai käytön haasteita, jotka eivät selity muilla diagnooseilla (Kunnari & Laasonen, 2022; Käypähoitosuositus, 2019). Kielelliseen erityisvaikeuteen on liitetty useissa eri kielissä pulmia kielen taivutusmuotojen hallinnassa (Leonard, 2022). Johtuen eri kielten rakenteista, vaikeudet ovat kuitenkin kielikohtaisia ja voivat näyttäytyä esimerkiksi sanajärjestysvirheinä tai niukkana verbien taivutuksena. Sari Kunnari kollegoineen (2014) on tutkinut kielellisen erityisvaikeuden ilmenemistä suomen kielessä. He ovat huomanneet, että kielihäiriöiset lapset ovat epätarkempia tuottaessaan sanataivutusta, ja he pyrkivät ainakin jossain määrin tuottamaan nominatiivimuodon taivutetun sanan sijaan. Testimuotoisessa tilanteessa he esimerkiksi saattavat vastata kysymykseen Minkä mies avaa? käyttämällä sanan perusmuotoa (ovi) taivutetun muodon (oven) sijaan. Toisaalta kielihäiriöisten lasten kanssa työskennellessä on tullut usein kuultua, että lapsi pyrkii kyllä taivuttamaan sanan, mutta tekee sen virheellisesti (esim. ohjelmeita ohjelmia). Lasten kuvasarjakertomuksia tutkiessaan Mäkinen (2014) huomasi, että suomalaiset kielihäiriölapset käyttivät yksinkertaisempia lauserakenteita kuin tyypillisesti kehittyneet ikätoverit, ja lisäksi kielihäiriölapset jättivät tuottamatta lauseessa vaadittavan subjektin (saa ilmapallon vs. poika saa ilmapallon). Vastaavaa huomasi myös Suvanto (2012). Subjektin puuttumista esiintyy pienten, kieltä oppivien (1–3-vuotiaiden) puheessa (Saikkonen, 2018), mutta ei enää isompien, tyypillisesti kehittyvien lasten kohdalla. Samoin kielihäiriöiset lapset saattavat käyttää ilmaisussaan taivutusmuotoja, jotka ovat tyypillisiä varhaisemmassa lapsen kielen kehityksessä. Lyytisen (2003) mukaan yleiskielestä poikkeavien muotojen runsas käyttö 5-vuotiaana voi olla merkki kielellistä pulmista, kun taas 2-vuotiaana se ei aiheuttaisi huolta.
Lapsi oppii taivutusmuotoja kuulemalla kieltä (Laalo, 2020). Olisi tärkeää, että lapsen kanssa käytetään monipuolisesti eri kielen rakenteita ja lapsen virheellisesti tuottaman rakenteen rinnalle tarjotaan neutraalisti oikea malli. Lapsi voi vaikkapa osoittaa lakastuneita puunlehtiä sanomalla paljon lehtejä, jolloin aikuinen toteaa Joo, niin onkin paljon lehtiä. Kehittyvään lapsen kieleen kuuluu se, että lapsi tuottaa omintakeisia taivutusmuotoja (me juoksettiin = juostiin, pitisi = pitäisi) tai toisaalta myös yksinkertaistaa äänteellisesti hankalia sanoja. Voi tuntua hauskalle ottaa käyttöön lapsen oma ilmaisu, jota sitten muutkin perheenjäsenet alkavat käyttää. Allekirjoittaneen perheessä kuopus tuotti puolitoistavuotiaana hankalan ketsuppi-sanan muodossa peppi, joka jäi muullekin perheelle käyttöön. Tämä aiheutti myöhemmin vanhemmassa lapsessa nolostumista, kun kysyin julkisella paikalla isoon ääneen ”Otatko peppiä?” On kuitenkin suositeltavaa, että aikuiset käyttävät sekä äänteellisesti että taivutusmuotojen suhteen tarkkoja ilmaisuja omassa puheessaan, erityisesti silloin, jos lapsen kielellisistä taidoista on huolta. Meille aikuisille on tyypillistä, että lapsille puhutaan paljon kolmannessa persoonassa (Äiti antaa, Mummo lukee). Tämä on hoivakieleen kuuluva piirre, mutta jo isomman lapsen kanssa on hyvä käyttää muitakin persoonamuotoja (Minä/Mää annan), jolloin lapsi kuulee monipuolisemmin taivutusmuotoja. Lasta itseään kannattaa kutsua sinä-muodolla etunimen sijaan, joka myös käyttää kolmatta persoonaa (Haluatko sinä/Haluaksää? vs. Haluaako Ella?). Lapselle lukeminen on mainio keino rikastuttaa lapsen kuulemaa kieltä. Kirjoissa on monipuolista sanastoa, mutta myös erilaisempia ja monipuolisia lauserakenteita, joita arkikielessä harvemmin kuulee. Lapsen tuottamien yleiskielestä poikkeavien muotojen tarkastelu on tärkeä osa lapsen puheterapeuttista kuntotutusta. Virheitä tutkimalla voidaan saada kuvaa, millaisia prosesseja lapsi kielen taivutusta omaksuessaan käyttää. Kuntoutuksessa voidaan myös huomioida taivutusmuotojen tyypillinen kehityskulku ja keskittyä niihin taivutusmuotoihin, jotka suomen kielessä ovat yleisimpiä. Suomalaisten kielihäiriöisten lasten taivutus- ja lauserakenteiden hallinnasta tarvittaisiin vielä paljon tutkimusta. Samoin kielen kiemuroiden kanssa painivat myös maahanmuuttajataustaiset lapset, jotka omaksuvat suomea toisena kielenään.
Muista nämä:
- Suomalaislapset oppivat ensimmäisenä taivutusmuotoinaan nominatiivin, partitiivin ja genetiivin
- Kolmivuotias käyttää jo monipuolisesti erilaisia taivutusmuotoja
- Kielioppivirheet ovat tyypillisiä erityisessä kielihäiriössä
Lähteet:
Kunnari, S. & Laasonen, M. (2022). Kehityksellinen kielihäiriö. Teoksessa S. Kunnari & M. Laasonen (toim.). Lasten kielelliset vaikeudet. Haasteiden tunnistaminen ja kuntoutus. (s. 88–104). PS- Kustannus.
Kunnari, S., Savinainen-Makkonen, T., Leonard, L. B., Mäkinen, L., Tolonen, A.-K., Luotonen, M. & Leinonen, E. (2011). Children with specific language impairment in Finnish: the use of tense and agreement inflections. Journal of Child Language, 38, 999–1027.
Kehityksellinen kielihäiriö (kielen kehityksen häiriö, lapset ja nuoret). Käypä hoito -suositus. (2019). Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Foniatrit ry:n ja Suomen Lastenneurologisen Yhdistyksen asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Saatavilla internetissä: www.kaypahoito.fi
Laalo, K. (2020). Suomen kielen taivustumuotojen omaksuminen. Teoksessa E. Niemitalo-Haapola, S. Haapala & S. Ukkola (toim.). Lapsen kielenkehitys. Vuorovaikutuksen, leikin ja luovuuden merkitys. (s. 95–118). PS-Kustannus.
Leonard, L.B. (2022).Develoomental Language Disorder adn the role of language typology. Enfance, 1, 25–39.
Leonard, L. B., Kunnari, S., Savinainen-Makkonen, T., Tolonen, A.-K., Mäkinen, L., Luotonen, M. & Leinonen, E. (2014). Noun case suffix use by children with specific language impairment: An examination of Finnish. Applied Psycholinguistics, 35, 833–854.
Lyytinen, P. (2003). Kielen kehityksen varhaisvaiheet. Teoksessa T. Siiskonen., T. Aro, T. Ahonen & R. Ketonen (toim.). Joko se puhuu? Kielenkehityksen vaikeudet varhaislapsuudessa. (s. 48–68). PS-Kustannus.
Mäkinen, L. (2014). Narrative language in typically developing children, children with specific language impairment and children with autism spectrum disorder. Väitöskirja. Oulun yliopisto.
Saikkonen, T. (2018). The development of Finnish syntax between the ages of 1 year, 8 months and 3 years. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.
Stolt, S. (2009). Language in acquisition. Early lexical development and associations between lexicon and grammar — Findings from full-term and very-low-birth-weight Finnish children. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.
Suvanto, A. (2012). Lapsi tarinaa rakentamassa. Kielihäiriöisten lasten kerrontataidot ja niiden kuntoutuminen. Väitöskirja. Oulun yliopisto.
VISK = Auli Hakulinen, Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen ja Irja Alho 2004: Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Verkkoversio. Saatavissa: http://scripta.kotus.fi/visk URN:ISBN:978-952-5446-35-7
Leena Mäkinen
Blogin kirjoittaja Leena Mäkinen on tutkijataustainen, tieteestä innostuva puheterapeutti. Tällä palstalla hän kirjoittaa tutkimustietoa hyödyntäen puheterapeutin arjessa esiintyvistä ilmiöistä.