Ajatuksia ruutuajasta ja sen vaikutuksesta lapsen kielellisiin taitoihin
Ruutuajalla tarkoitetaan aikaa, jonka henkilö viettää älypuhelimen, tietokoneen, pelikonsolin tai TV:n parissa. Älypuhelin on tullut jäädäkseen, ja lähes kaikilla Suomen koululaisilla on jo oma älypuhelin viimeistään kymmenvuotiaana (Pitkänen & Saarenmaa, 2021). Ruutuaika ja älylaitteet herättävät monenlaisia tunteita niin vanhemmissa, lapsissa itsessään kuin myös tutkijoissa ja lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten keskuudessa. Helsingin Sanomien kirjoituksessa (1.7.2024) amerikkalainen sosiaalipsykologi, professori Jonathan Haidt olisi kieltämässä älypuhelimet kokonaan lapsilta ja alle lukioikäisiltä nuorilta niiden psyykkisen terveyden kannalta haitallisten vaikutusten vuoksi, ja suomalainen neuropsykologi, professori Nina Sajaniemi vertaa pelien pelaamisen ja lyhyiden videoiden katsomisen koukuttavan kokaiinin lailla (HS 8.4.2024). Haidt esittääkin relevantin kysymyksen: Onko leikkiin perustuva lapsuus siirtymässä puhelimeen perustuvaan lapsuuteen? Jos näin on, mikä merkitys tällä on tässä ajassa kasvavien lasten myöhemmälle elämälle?
Ruutuajan vaikutuksista lasten ja nuorten kehitykseen ja hyvinvointiin on tehty viime vuosina enenevässä määrin tutkimusta. Sandersin ym. (2019) tutkimuksessa todettiin, että esimerkiksi opetuksen ja kotiläksyjen parissa vietetty ruutuaika ei ollut yhteydessä heikompaan terveydelliseen tai psyykkiseen hyvinvointiin, kun taas passiivinen tv:n parissa vietetty ruutuaika oli. Interaktiivinen ruuruaika (esim. videopelien pelaaminen) oli positiivisesti yhteydessä oppimistaitoihin, mutta sen sijaan negatiivisia yhteyksiä löydettiin muihin elämänlaatuun liittyviin muuttujiin. Toisen laajan katsauksen mukaan (Stiglic & Viner, 2019) liiallinen ruudun parissa (erityisesti television) vietetty aika voidaan yhdistää ylipainoon, epäterveellisen ruokavalion käyttöön, heikompaan elämänlaatuun ja mielialan laskuun. Sen sijaan vain heikko yhteys löydettiin esimerkiksi käytösongelmien, ylivilkkauden ja heikomman itsetunnon suhteen. On kuitenkin huomattava, että vaikka edellä mainituissa tutkimuksissa löydettiin tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä, on tulosten niin sanottu efektikoko ollut varsin pieni, jolloin tuloksen yleistettävyys ja käytännön merkitys arkeen on vielä kyseenalainen ja lisätutkimusta tarvitaan. Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että pelkästään ruudun äärellä vietetty aika ei ole oleellista, vaan merkittävää on se, mitä ruudun äärellä tehdään. Tutkijat myös toteavat, että maltillinen ruudun parissa vietetty aika ei näyttäisi olevan haitallista lasten ja nuorten kehitykselle. Mutta mikä aika on maltillista?
Lasten ruutuajasta on annettu eri lähteissä (esim. American Academy of Pediatrics AAP, 2016; Huttunen ym., 2020; Kosola, 2022; World Health Organization WHO, 2019) suosituksia, ja näiden mukaan ruutu ei kuulu alle 1½– tai 2-vuotiaalle lainkaan. Alle kaksivuotias ei pysty vielä kehittyvän kognitionsa (esim. muisti, tarkkaavuus, symbolinen ymmärtäminen) vuoksi hyötymään digitaalisesti esitetyistä asioista vastaavasti kuin aidossa vuorovaikutuksessa tapahtuvasta oppimisesta. Tunti päivässä ruutuaikaa riittäisi 2–5-vuotiaalle, ja tätä vanhempien lapsien kanssa tulisi laatia pelisäännöt älylaitteiden käyttöön ja huolehtia, että lapsi syö, nukkuu, ulkoilee ja tekee päivän aikana myös muuta, kun on ruudun äärellä. Edellä kuvatut suositukset ylittyvät kuitenkin monissa perheissä, ja esimerkiksi vuonna 2023 suomalaiset 4–9-vuotiaat katsoivat Finnpanelin mukaan pelkästään televisiota keskimäärin noin kaksi tuntia päivässä.
Se, mikä merkitys ruudun äärellä vietetyllä ajalla on kielen kehitykselle, on vielä tutkimustiedon valossa epäselvää (ks. esim. Mustonen ym., 2022). Se kuitenkin tiedetään, että lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat erityisen merkittävää aikaa aivojen kehittymiselle. Kehittyville aivoille puolestaan on kaikkein tärkeintä elävä, aito vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa (Kosola, 2022). Vuorovaikutusta tarvitaan kielen, tunnetaitojen ja itsesäätelyn oppimisessa – kaikki lapsen myöhemmän elämän kannalta varsin tärkeitä taitoja. Mustonen ym. (2022) halusivat selvittää ruutuajan yhteyttä lapsen kielellisiin taitoihin. Heidän tutkimuksensa mukaan 2–4-vuotiaan lapsen yksin viettämä passiivinen ruutuaika oli yhteydessä heikompiin kielellisiin taitoihin (summamuuttuja mm. sanataivutuksesta, puheen selkeydestä ja sanastosta). Tämän lisäksi myös äidin ruutuaika oli yhteydessä lapsen heikompiin kielellisiin taitoihin. Myös Asikainen ym. (2021) havaitsivat ruudun parissa passiivisesti vietetyn ajan olevan yhteydessä sanavarastoon. Niillä kaksivuotiailla, jotka katsoivat enemmän televisiota, oli pienempi sanavarasto kuin niillä lapsilla, jotka eivät olleet yhtä paljon ruudun äärellä. Myös vanhempien ruudun parissa viettämä aika oli yhtä lailla yhteydessä lapsen sanaston kokoon. Vastaavia havaintoja on kuvattu myös Madiganin ym. (2020) laajassa meta-analyysissa, jossa he kokosivat yhteen 42 tutkimuksen tulokset. Artikkelin mukaan tv:n tai älylaitteen passiivinen katselu oli yhteydessä heikompiin kielellisiin taitoihin (ymmärtävä tai tuottava sanasto), kun taas opettavaisten sisältöjen katselu ja vanhemman kanssa yhdessä vietetty ruutuaika olivat yhteydessä parempiin kielellisiin taitoihin. Toisaalta on huomattu, että pieni lapsi reagoi heikommin aikuisen tekemiin aloitteisiin ruudun äärellä ollessaan kuin lelujen parissa leikkiessään (Webb ym., 2024). Tämä havainto puoltaa siis kasvokkain, ilman ruutua vietetyn vuorovaikutuksen merkitystä.
Aiheellinen huoli ruutuajan suhteen näyttäisikin piilevän juuri siinä, että ruudun parissa vietetty aika on pois luonnollisesta vuorovaikutuksesta lapsen ja häntä hoitavien aikuisten väliltä. Sekä vanhempien että lapsien liiallinen ruutujen parissa vietetty aika vähentää ja heikentää yhteistä vuorovaikutusta, mikä on ensiarvoisen tärkeää pienen lapsen kehittyville aivoille ja näin ollen esimerkiksi kielellisille, sosiaalisille ja tunne-elämän taidoille. (Huttunen ym., 2022). Jos vanhempi viettää runsaasti aikaa älylaitteella, hän suuntaa mahdollisesti vähemmän huomiotaan lapseen eikä pysty myöskään vastavuoroisesti reagoimaan lapsen tekemiin aloitteisiin. Ruutuun keskittyvä vanhempi todennäköisesti myös juttelee lapselle vähemmän. Tämä kaikki vähentää niitä vuorovaikutuksellisia kokemuksia, joita kasvava lapsi tarvitsee.
Ruutuajan vaikutuksista lapsen kielellisille taidoille tarvitaan vielä paljon lisää tutkimusta. Tällä hetkellä kuitenkin näyttäisi siltä, että ruutujen äärellä vietetty aika ei suoranaisesti ole haitallista lapsen kielelliselle kehitykselle, jos vietetty aika on maltillista ja vuorovaikutteista lapsen ikä huomioiden. Vauvalle tai pikkutaaperolle ruudut eivät kuulu, ja leikki-ikäisen lapsen viettämästä ruutuajasta suurimman osan olisi syytä olla yhteistä ja vuorovaikutteista aikuisen kanssa. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän hän tarvitsee rinnalleen aikuisen tarjoamaa vuorovaikutusta ja aikuista selittämään ja kielellistämään ruudulla näkemäänsä ja kokemaansa. Pieni lapsi ei myöskään hyödy esimerkiksi opetuksellista sisällöistä yhtä lailla kuin isompi lapsi (Madigan ym., 2020).
2000-luvun alussa ja sen jälkeen syntyneet ikäluokat ovat kasvaneet älypuhelinten ja muiden digilaitteiden maailmassa (Pitkänen & Saarenmaa, 2021). Tämä ikäluokka on myös tulevaisuuden lapsien vanhempia, jolloin on tärkeää muistaa, etteivät älylaitteet vie liikaa aikaa tavalliselta, kasvokkain tapahtuvalta vuorovaikutukselta. Pienten lasten vanhemmuus on kuormittavaa, ja vaikka valtaosa suomalaisista vanhemmista kokee elämänsä hyväksi, on kuitenkin noin kolmasosalla synnyttäneistä vanhemmista uupumusta tai masennusoireita (THL, 2021). Vanhemmat voivat luonnollisesti tarvita arjessa pieniä hengähdystaukoja tai aivan konkreettista rauhoitettua aikaa vaikkapa ruuan valmistukseen. Tällöin ruutu voi tuoda kaivatun, nopean helpotuksen arkeen. Ruutuaikakeskustelussa oleellista onkin pohtia, mitä lapsi laitteella tekee, kuinka kauan ja kenen kanssa. Isompien lasten kohdalla digitaalisten pelien pelaaminen voi olla kehittävääkin. Laadukkaita, kieltä kehittäviä sovelluksia pelatessaan lapsi voi oppia uutta ja ylipäänsä digipelien äärellä lapsi on aktiivinen toimija, kun taas TV:tä yksikseen katsellessaan varsin passiivinen. Pelaaminen voi olla myös sosiaalista. Isommat lapset voivat pelata fyysisesti yksin, mutta ovat samanaikaisesti verkossa yhteydessä toisiin pelaajiin. Pienemmät lapset saattavat kerääntyä päiväkodissa tabletin ääreen. Tällöin voidaan neuvotella, keskustella ja kommentoida peliä, mikä kehittää kielenkäyttötaitoja ja sosiaalista vuorovaikutusta. (Huttunen ym., 2022). Lisäksi digilaitteita ja pelejä voidaan käyttää kuntoutuksellisista näkökulmista tukemaan esimerkiksi niiden lasten taitoja, joilla on neuropsykiatrisia haasteita (ks. esim. Kaski, 2024). Tärkeää on, että lapsen arki on monipuolista, hänellä on turvallisia ihmissuhteita ja mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. (Huttunen ym., 2020).
Muista nämä:
- alle 1½- tai 2-vuotias ei tarvitse ruutuaikaa lainkaan.
- 2–5-vuotiaan lapsen ruudun parissa käyttämä aika tulisi olla maltillista.
- TV-ohjelmien tai pelien tulee olla lapsen ikätasolle sopivia ja mielellään lapsen omalla äidinkielellä esitettyjä. Maahanmuuttajataustaiset lapset voivat katsoa myös suomenkielistä ohjelmaa tai pelata suomenkielisiä pelejä.
- lapsen passiivinen yksinolo ruutujen äärellä on mahdollisimman vähäistä.
- vanhemman on tärkeää osallistua ja keskustella lapsen kanssa ohjelmista ja peleistä.
- vanhempi välttää itse älylaitteen katsomista, kun on lapsen kanssa
Lähteet:
American Pediatric Association (AAP) Council on Communication and Media. Media and Young Minds. Pediatrics. 2016;138(5):e20162591.
Asikainen, M., Kylliäinen, A., Mäkelä, T.E., Saarenpää-Heikkilä, O. & Paavonen, E.J. (2021). Exposure to electronic media was negatively associated with speech and language development at 18 and 24 months. Acta Pediatrica, 110, 3046–3053.
Finnpanel. Katseluun käytetty aika. Saatavilla osoitteessa: https://www.finnpanel.fi/tulokset/tv/kk/katsaika/viimeisin/katsaika.html
Huttunen, K., Sergejeff, U. & Koivula, M. (2022). Lapsi digitaalisessa maailmassa. Teoksessa E.Niemitalo-Haapola, S. Haapala & S. Ukkola. Lapsen kielenkehitys. Vuorovaikutuksen, leikin ja luovuuden merkitys. (s. 317–336). PS-Kustannus.
Kaski, J. (2024). Shared social-emotional difficulties of children with different neurodevelopmental disorders and intervention outcomes with the Emotion Detectives game. Väitöskirja. Oulun yliopisto.
Kosola, S. (2022). Lapset, nuoret ja älypuhelimet – tukea 2020-luvun vanhemmille. Duodecim, Artikkeli: dlk01305
Lyhyet videot aktivoivat aivoissa samoja hermoratoja kuin kokaiini, sanoo professori. Helsingin Sanomat. 8.4.2024.
Madigan,S., McArthur, B.A., Anhorn, C., Eirich, R. & Christakis, D.A. (2020). Associations between screen use and child language skills. A systematic review and meta-analysis. JAMA Pediatrics, 174, 665–675.
Mustonen, R., Torppa, R. & Stolt, S. (2022). Screen time of preschool-aged children and their mothers, and children’s language development. Children, 9:1577.
Palohälytys soi, miksemme toimi? Helsingin Sanomat 1.7.2024.
Pitkänen, E. & Saarenmaa, K. (2021). Mobiiliteknologia mullisti lapsen arjen – nettiin ei mennä, siellä ollaan. Tieto & Trendit. Tilastokeskus, Asiantuntija-artikkelit ja ajankohtaisblogit. Saatavissa osoitteessa: https://stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2021/mobiiliteknologia-mullisti-lasten-arjen-nettiin-ei-menna-vaan-siella-ollaan/
Sanders, T., Parker, P.D., del Pozo-Cruz, B., Noetel, M. & Lonsdale, C. (2019). Type of screen time moderates effects on outcomes in 4013 children: evidence from the longitudinal study of Australian children. Internaltional journal of Behavioral Nutrition and Physical Activity. 16:117.
Stiglic, N. & Viner, R.M. (2019). Effects of screentime on the health and well-being of children and adolescents: a systematic review of reviews. BMJ Open, 9:e023191.
Leena Mäkinen
Blogin kirjoittaja Leena Mäkinen on tutkijataustainen, tieteestä innostuva puheterapeutti. Tällä palstalla hän kirjoittaa tutkimustietoa hyödyntäen puheterapeutin arjessa esiintyvistä ilmiöistä.
